Meidän, kuten monen muunkin, perheessä on tänä talvena odoteltu kovasti (ja turhaan) lunta. Tärkein syy meidän innokkaaseen odotteluumme on ollut, että pääsisimme laskettelemaan. Kun viikon alku näytti lupaavan kylmältä, aloimme toivoa edes pakkasöitä, jotta laskettelukeskukset pääsisivät tykittämään lunta. Jo keskiviikkona olisi Peuramaalla ollut rinne auki, mutta vasta torstaina sitten lopulta pääsimme lähtemään kohti rinnettä. Keskiviikkoisin kun on tyttären tanssitunti Karjaalla ja olin tällä kertaa kuskivuorossa. Tytön bestis käy samalla tanssitunnilla ja hoidamme hänen äitinsä kanssa vuorotellen kuljetukset parinkymmenen kilometrin päähän heti iltapäiväkerhon jälkeen.
Kävelin tanssitunnin ajan hyytävässä viimassa. Arvelin, että pelkkä kylmyys teki lenkistä varmastikin ainakin 20-30% rasittavamman, eikö se näin mene? Sain kyllä hyvät lämmöt päälle, mutta silti viimeisen kymmenen minuuttia istuin autossa lämmittimen huutaessa ja kurkin tanssisalin ikkunasta tunnin sujumista. Keväämmällä onkin varmasti tosi mukavaa viettää tanssitunnin aika lenkkeillen, seutu kun on oikein mukavaa ja siellä on paljon lenkkeilyyn sopivia reittejä. Kotikylällä kun mahdollisuudet ovat aika vähäiset. Palaan tähän aiheeseen jossain vaiheessa tarkemmin.
Torstaina siis oli se kauan odotettu laskettelukauden aloituspäivä. Tytöllä on omat lasketteluvälineet, jotka ostin viime talvena paikalliselta FB-kirppikseltä, tänä vuonna jouduin päivittämään monot isompiin. Jos jollain siis on tarvetta koon 34 laskettelumonoille, niin täältä lähtisi pikkurahalla. Meidän vähän alle 8-vuotias kun tarvitsikin yhtäkkiä jo kolmekutoset! Minä ja mies olemme vuokranneet jo joulukuussa hyvin toiveikkaina koko kaudeksi meille kamppeet Peuramaan joulukalenteritarjouksesta, 109,90€ sukset, monot, sauvat ja kypärä koko kaudeksi. Mielestäni varsinainen sopuhinta, semminkin kun kamppeet ovat koko kauden itsellä ja niitä saa myös tarvittaessa vaihtaa, mikäli ne olisivat epäsopivat tai vaikkapa hajoaisivat. Niitä voi siis vapaasti käyttää muuallakin.
Meillä ei tänä vuonna kyllä ole mahdollisuuksia mihinkään kauemmas suuntautuvaan laskettelureissuun, ja siksikin olemme niin kamalasti Etelä-Suomen talvea odotelleet. Yhteistä lomaa kun ei meille nyt osu, eikä taloustilannekaan anna periksi lentää esimerkiksi Lapin takuulumille. Olemmekin lumen antaessa odotella itseään naureskelleet, että olemmepahan ainakin taloudellisesti tukeneet hiihtokeskusta, sillä vuokrakamppeiden lisäksi hankimme joulukalenteritarjouksesta kymmenittäin iltalippuja samaan paikkaan. Siinä mielessä tietenkin hyvä juttu, että lumitilanteen salliessa ei meidän tarvitse kuin heittää varusteet autoon, pukeutua lämpimästi ja hurauttaa Peuramaalle.
Torstaille sattui vieläpä sellainen päivä, että pääsin töistä hieman aiemmin, joten mies oli laittanut päivällisen valmiiksi, söimme äkkiä ja olimme jo heti neljän jälkeen autossa kamppeinemme. Saapuessamme kohteeseen luulimme ensin, että paikka on sittenkin kiinni. Rinteissä ei ollut ketään, eikä muualla kuin eturinteessä ollut läiskääkään lunta. Viisi tai kuusi lumitykkiä paahtoi täysillä koko ajan lisää lunta, ja sankka pyry peitti näkyvyyttä tehokkaasti. Parkkeerattuamme pystyimme kuitenkin näkemään, että mattohissi liikkui ja siinä oli ehkä kyydissä muutama laskettelija. Latasimme äkkiä keycardimme ennakkoon maksamillamme hissilipuilla, virittelimme monot ja sukset jalkaan ja suuntasimme hissiin.
Tytöllä olivat uudet monot kuitenkin ihan liian tiukalla, ja ensimmäinen lasku olikin sitten melkoista tuskaa. Hän pyllähti pepulleen rinteen puolivälissä ja jäi siihen itkua tuhertamaan, vaikka autoin hänet ylös. Vasta, kun hän sai kerrottua, että monot puristavat kamalasti, ymmärsin, että itku ei johtunutkaan kolauksen saaneesta itsetunnosta vaan ihan oikeasta kivusta jaloissa. Jotenkuten hän pääsi avullani alas ja isä pääsi hieromaan verenkiertoa varpaista kuntoon. Minä suuntasin äkkiä takaisin hissiin. Ehdin laskea viitisen kertaa ennen kuin tytön sukset olivat taas jalassa. Rinne oli upeassa kunnossa, mutta tosiaan vain se yksi ainut oli saatu auki. Edes ankkurihissit eivät vielä kulkeneet, ja vaikka isommalla mattohissillä pääseekin ylös asti, se on tuskallisen hidas. Heti, kun porukkaa alkoi tulla lisää, alkoi hissin ala-asemalle kertyä jonoa.
Tyttö halusi kerätä vähän tuntumaa kiipeämällä pikkuista nyppylää ylös ja laskemalla sitä alas, joten minä otin vapaudesta ilon irti ja viiletin minkä kerkisin. Aurinko alkoi laskea upeasti näkyen hissistä kauniisti järven takana värjäten taivaanrannnan oranssiksi. Nautin maisemista ja hetkestä tavattomasti. Lumitykit puskivat muutamassa kohdassa naaman märäksi lumesta, mutta en jaksanut välittää edes huurtuvista silmälaseista. Minulla ei ole laskettelulaseja (vielä) enkä viitsinyt tuhlata aikaa siihen, että olisin mennyt niitä vuokraamaankaan. Lopulta sain tytön vielä muutamaksi laskuksi mukaani ja hän olikin löytänyt viime vuonna oppimansa taidot ja kerännyt itsevarmuutensa takaisin. Laskut sujuivat kivasti.
Kun hissijono piteni ja leveni jatkuvasti ja laskijoiden määrä rinteessä alkoi lähestyä sietokykyni rajaa päätimme lopettaa ajoissa. Olin tehnyt meille iltapalan eväiksi mukaan ja söimme autossa. Kodallakin olisi ollut tulet, mutta tuulessa ja tuiskussa jäähtyneinä päätimme lämmitellä sittenkin autossa syöden. Mikä siinä onkin, että ihan tavalliset voileivät ja kahvi maistuvat niin hurjan herkullisilta ulkoilun jälkeen? Illalla ei unen tuloa tarvinnut odotella.
Perjantaina olin ajatellut pitää löhöpäivän, etenkin kun niskakipuni, josta olen kärsinyt jo pari kuukautta, oli taas pahana. Töiden jälkeen löhösin sohvalla kahvimuki kädessä ja kirjaa lukien. Olin jo suunnitellut vaihtavani kahvimukin viinilasiin, kun kuitenkin aloin miettiä treenaamaan lähtemistä sen sijaan. Tiedän, että treenistä tulee kuitenkin parempi olo- tai kuten veljeni sanoo, siitä jää voitolle. Pitkään arvoin lähteäkö vai ei, ja vasta vähän ennen seitsemää sain lopulta laukun pakatuksi ja heipat perheelle sanotuksi. Ajelin Siuntioon ja olin salilla vartin yli seitsemän.
Viikon toinen salitreeni tuntui hurjan paljon paremmalta kuin ensimmäinen maanantaina, flunssan jälkeen aloitellen. Aerobinen lähti hyvällä fiiliksellä käyntiin, lihakset eivät tuntuneet ankean tukkoisilta vaan yllättävän vetreiltä. Siitä innostuneena lisäsin soutulaitteeseen vastusta ihan kunnolla ja tein siitä huolimatta oman ennätykseni. Annoin hien virrata ja tein kunnon voimaharjoituksen yläkropalle, pääosin käsille ja yläselälle yrittäen stimuloida hartioiden ja niskan aluetta niskakipua vastaan taistellakseni.
Olin juuri ottamassa noloista nolointa peiliselfietä kun yhtäkkiä puhelimeni soi! Luuri meinasi lentää kädestäni silkasta hämmästyksestä. Minulle ei juuri koskaan kukaan soita, sillä ystävät ja sukulaiset ovat jo oppineet, etten tykkää puhua puhelimessa. Se oli kuitenkin appiukko, ja arvelin hänen soittaneen erehdyksessä. Onneksi vastasin, sillä meidät kutsuttiinkin viikonloppuna kahvittelemaan. Puhelun jälkeen venyttelin vielä kunnolla ja niska tuntui kuin tuntuikin hieman paremmalta. Kävin vielä uimassa muutaman kierroksen ihanassa ulkoaltaassa sekä palauttavan puolikilometrisen kuntouintialtaassa. Sitten nautin saunan lämmöstä. Tällä kertaa olin unohtanut ottaa syötävää mukaan, yleensä minulla on salilla joko banaani tai proteiinijuoma mukanani, nyt huomasin, että verensokerini alkoi laskea ja jouduin kiirehtimään kotiin. Iltapala maistui jälleen ihanalta.
Iltapala on minulle henkisesti hieman liiankin tärkeä, nautin siitä hetkestä kovasti, kun taas aamupala on välttämätön paha, välipalat kiireisiä hotkaisuja ja etenkin duunilounas myös vähän sellainen puolipakolla tuulensuojaan lapioitava suoritus. Päivällinen kotona on sentään useimmiten kiva, pyrimme syömään koko perhe yhdessä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Ravitsemusopillisesti ruoka-aikani ovat ihan hyvät, pyrin syömään kuusi pientä ateriaa päivässä, mutta jos jotain vielä onnistuisin tekemään tuolle psykologiselle puolelle. Haluaisin kovasti nauttia jokaisesta syömästäni suupalasta, mutta nykyisellään se ei vain tunnu olevan mahdollista.
Kävelin tanssitunnin ajan hyytävässä viimassa. Arvelin, että pelkkä kylmyys teki lenkistä varmastikin ainakin 20-30% rasittavamman, eikö se näin mene? Sain kyllä hyvät lämmöt päälle, mutta silti viimeisen kymmenen minuuttia istuin autossa lämmittimen huutaessa ja kurkin tanssisalin ikkunasta tunnin sujumista. Keväämmällä onkin varmasti tosi mukavaa viettää tanssitunnin aika lenkkeillen, seutu kun on oikein mukavaa ja siellä on paljon lenkkeilyyn sopivia reittejä. Kotikylällä kun mahdollisuudet ovat aika vähäiset. Palaan tähän aiheeseen jossain vaiheessa tarkemmin.
Torstaina siis oli se kauan odotettu laskettelukauden aloituspäivä. Tytöllä on omat lasketteluvälineet, jotka ostin viime talvena paikalliselta FB-kirppikseltä, tänä vuonna jouduin päivittämään monot isompiin. Jos jollain siis on tarvetta koon 34 laskettelumonoille, niin täältä lähtisi pikkurahalla. Meidän vähän alle 8-vuotias kun tarvitsikin yhtäkkiä jo kolmekutoset! Minä ja mies olemme vuokranneet jo joulukuussa hyvin toiveikkaina koko kaudeksi meille kamppeet Peuramaan joulukalenteritarjouksesta, 109,90€ sukset, monot, sauvat ja kypärä koko kaudeksi. Mielestäni varsinainen sopuhinta, semminkin kun kamppeet ovat koko kauden itsellä ja niitä saa myös tarvittaessa vaihtaa, mikäli ne olisivat epäsopivat tai vaikkapa hajoaisivat. Niitä voi siis vapaasti käyttää muuallakin.
Meillä ei tänä vuonna kyllä ole mahdollisuuksia mihinkään kauemmas suuntautuvaan laskettelureissuun, ja siksikin olemme niin kamalasti Etelä-Suomen talvea odotelleet. Yhteistä lomaa kun ei meille nyt osu, eikä taloustilannekaan anna periksi lentää esimerkiksi Lapin takuulumille. Olemmekin lumen antaessa odotella itseään naureskelleet, että olemmepahan ainakin taloudellisesti tukeneet hiihtokeskusta, sillä vuokrakamppeiden lisäksi hankimme joulukalenteritarjouksesta kymmenittäin iltalippuja samaan paikkaan. Siinä mielessä tietenkin hyvä juttu, että lumitilanteen salliessa ei meidän tarvitse kuin heittää varusteet autoon, pukeutua lämpimästi ja hurauttaa Peuramaalle.
Torstaille sattui vieläpä sellainen päivä, että pääsin töistä hieman aiemmin, joten mies oli laittanut päivällisen valmiiksi, söimme äkkiä ja olimme jo heti neljän jälkeen autossa kamppeinemme. Saapuessamme kohteeseen luulimme ensin, että paikka on sittenkin kiinni. Rinteissä ei ollut ketään, eikä muualla kuin eturinteessä ollut läiskääkään lunta. Viisi tai kuusi lumitykkiä paahtoi täysillä koko ajan lisää lunta, ja sankka pyry peitti näkyvyyttä tehokkaasti. Parkkeerattuamme pystyimme kuitenkin näkemään, että mattohissi liikkui ja siinä oli ehkä kyydissä muutama laskettelija. Latasimme äkkiä keycardimme ennakkoon maksamillamme hissilipuilla, virittelimme monot ja sukset jalkaan ja suuntasimme hissiin.
Tytöllä olivat uudet monot kuitenkin ihan liian tiukalla, ja ensimmäinen lasku olikin sitten melkoista tuskaa. Hän pyllähti pepulleen rinteen puolivälissä ja jäi siihen itkua tuhertamaan, vaikka autoin hänet ylös. Vasta, kun hän sai kerrottua, että monot puristavat kamalasti, ymmärsin, että itku ei johtunutkaan kolauksen saaneesta itsetunnosta vaan ihan oikeasta kivusta jaloissa. Jotenkuten hän pääsi avullani alas ja isä pääsi hieromaan verenkiertoa varpaista kuntoon. Minä suuntasin äkkiä takaisin hissiin. Ehdin laskea viitisen kertaa ennen kuin tytön sukset olivat taas jalassa. Rinne oli upeassa kunnossa, mutta tosiaan vain se yksi ainut oli saatu auki. Edes ankkurihissit eivät vielä kulkeneet, ja vaikka isommalla mattohissillä pääseekin ylös asti, se on tuskallisen hidas. Heti, kun porukkaa alkoi tulla lisää, alkoi hissin ala-asemalle kertyä jonoa.
Tyttö halusi kerätä vähän tuntumaa kiipeämällä pikkuista nyppylää ylös ja laskemalla sitä alas, joten minä otin vapaudesta ilon irti ja viiletin minkä kerkisin. Aurinko alkoi laskea upeasti näkyen hissistä kauniisti järven takana värjäten taivaanrannnan oranssiksi. Nautin maisemista ja hetkestä tavattomasti. Lumitykit puskivat muutamassa kohdassa naaman märäksi lumesta, mutta en jaksanut välittää edes huurtuvista silmälaseista. Minulla ei ole laskettelulaseja (vielä) enkä viitsinyt tuhlata aikaa siihen, että olisin mennyt niitä vuokraamaankaan. Lopulta sain tytön vielä muutamaksi laskuksi mukaani ja hän olikin löytänyt viime vuonna oppimansa taidot ja kerännyt itsevarmuutensa takaisin. Laskut sujuivat kivasti.
Kun hissijono piteni ja leveni jatkuvasti ja laskijoiden määrä rinteessä alkoi lähestyä sietokykyni rajaa päätimme lopettaa ajoissa. Olin tehnyt meille iltapalan eväiksi mukaan ja söimme autossa. Kodallakin olisi ollut tulet, mutta tuulessa ja tuiskussa jäähtyneinä päätimme lämmitellä sittenkin autossa syöden. Mikä siinä onkin, että ihan tavalliset voileivät ja kahvi maistuvat niin hurjan herkullisilta ulkoilun jälkeen? Illalla ei unen tuloa tarvinnut odotella.
Perjantaina olin ajatellut pitää löhöpäivän, etenkin kun niskakipuni, josta olen kärsinyt jo pari kuukautta, oli taas pahana. Töiden jälkeen löhösin sohvalla kahvimuki kädessä ja kirjaa lukien. Olin jo suunnitellut vaihtavani kahvimukin viinilasiin, kun kuitenkin aloin miettiä treenaamaan lähtemistä sen sijaan. Tiedän, että treenistä tulee kuitenkin parempi olo- tai kuten veljeni sanoo, siitä jää voitolle. Pitkään arvoin lähteäkö vai ei, ja vasta vähän ennen seitsemää sain lopulta laukun pakatuksi ja heipat perheelle sanotuksi. Ajelin Siuntioon ja olin salilla vartin yli seitsemän.
Viikon toinen salitreeni tuntui hurjan paljon paremmalta kuin ensimmäinen maanantaina, flunssan jälkeen aloitellen. Aerobinen lähti hyvällä fiiliksellä käyntiin, lihakset eivät tuntuneet ankean tukkoisilta vaan yllättävän vetreiltä. Siitä innostuneena lisäsin soutulaitteeseen vastusta ihan kunnolla ja tein siitä huolimatta oman ennätykseni. Annoin hien virrata ja tein kunnon voimaharjoituksen yläkropalle, pääosin käsille ja yläselälle yrittäen stimuloida hartioiden ja niskan aluetta niskakipua vastaan taistellakseni.
Olin juuri ottamassa noloista nolointa peiliselfietä kun yhtäkkiä puhelimeni soi! Luuri meinasi lentää kädestäni silkasta hämmästyksestä. Minulle ei juuri koskaan kukaan soita, sillä ystävät ja sukulaiset ovat jo oppineet, etten tykkää puhua puhelimessa. Se oli kuitenkin appiukko, ja arvelin hänen soittaneen erehdyksessä. Onneksi vastasin, sillä meidät kutsuttiinkin viikonloppuna kahvittelemaan. Puhelun jälkeen venyttelin vielä kunnolla ja niska tuntui kuin tuntuikin hieman paremmalta. Kävin vielä uimassa muutaman kierroksen ihanassa ulkoaltaassa sekä palauttavan puolikilometrisen kuntouintialtaassa. Sitten nautin saunan lämmöstä. Tällä kertaa olin unohtanut ottaa syötävää mukaan, yleensä minulla on salilla joko banaani tai proteiinijuoma mukanani, nyt huomasin, että verensokerini alkoi laskea ja jouduin kiirehtimään kotiin. Iltapala maistui jälleen ihanalta.
Iltapala on minulle henkisesti hieman liiankin tärkeä, nautin siitä hetkestä kovasti, kun taas aamupala on välttämätön paha, välipalat kiireisiä hotkaisuja ja etenkin duunilounas myös vähän sellainen puolipakolla tuulensuojaan lapioitava suoritus. Päivällinen kotona on sentään useimmiten kiva, pyrimme syömään koko perhe yhdessä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Ravitsemusopillisesti ruoka-aikani ovat ihan hyvät, pyrin syömään kuusi pientä ateriaa päivässä, mutta jos jotain vielä onnistuisin tekemään tuolle psykologiselle puolelle. Haluaisin kovasti nauttia jokaisesta syömästäni suupalasta, mutta nykyisellään se ei vain tunnu olevan mahdollista.
Kommentit
Lähetä kommentti
Olen kiitollinen kommenteista. Eri mieltäkin saa olla, mutta muistathan kuitenkin: jos ei ole mitään ystävällistä sanottavaa, ei kannata sanoa mitään.