Korona. Ei kai siitä kukaan jaksa lukea, kuulla eikä puhua. Eihän tässä ole pariin viikkoon mistään muusta puhuttu tai kirjoitettu. Some on täynnä vessapaperimeemejä, tiedotusvälineet suoltavat hämmennystä ja syyllistämistä. Eristyksissä eleleminen on nyt kuitenkin päivän sana. Me emme, ainakaan vielä, ole karanteenissa ja olemme onneksi ainakin toistaiseksi säilyneet terveinä. Kun nyt kuluneen viikon aikana lähes kaikki on kuitenkin peruttu, suljettu ja tauolla, alkaa monella tulla selkeästi aika pitkäksi.
Minä, terveydenhuoltoalan ammattilainen, olen töissä. Altistumassakin varmaan, mutta tärkeänä osasena terveydenhoitokoneistoa. Kuluneen viikon aikana ei työtehtäviini vielä ole tehty muutoksia, mutta niitä on jo lupailtu. Moni on perunut aikojaan tartunnan pelossa tai siinä viisaudessa, että nyt hoidetaan vain välttämättömät asiat ja kaikki muu joutaa odottaa. Viikonloput ovat aina, koko tämän arkipäivätyössä oloaikani tuntuneet sietämättömän lyhyiltä, kun muistan vielä ne ihanat, kolmen-neljän päivän vapaaputket, mistä sain aikoinani vuorotyöläisenä nauttia. Silloin tuntui jotenkin paljon luvallisemmalta löhöillä ensimmäiset vapaapäivät ja aktivoitua sitten vapaiden puolivälin paikkeilla. Nykyään kahden päivän viikonlopulle asettuu kovasti paineita kaiken tekemisen suhteen.
Mieheni tekee 3 päivää viikossa etätyötä normaalioloissakin, nyt hän on täysin ongelmitta pelkästään etänä ja tyttö saa onneksi olla kotikoulussa. Heistä ei tarvitse huolehtia. Minulla on tavalliset työpäiväni joiden lisäksi illat ja viikonloput aikaa tehdä niitä juttuja, mitä kotona nyt yleensä tehdään. Tavallisessa arjessa tämä on ihan minulle ihan ok, mutta nyt, kun niin suuri osa ihmisistä on joko pakkovapaalla tai pakkoetätöissä tuntuu jotenkin siltä, että ihan varmasti ne kaikki muut vain lomailevat. Minä yritän sitten hampaat irvessä nauttia viikonloppuvapaasta ja tehdä kaiken, mistä viikon aikana olen haaveillut.
Harrastusten ollessa koronatauolla on toki aikaa vapautunut aikatauluttomalle tekemiselle. Sehän tarkoittaa tietenkin enemmän tv:n katselua ja ainakin minun kohdallani enemmän lukemista. Olen aina ollut lukutoukka, opin 4-vuotiaana lukemaan ja kirjat ovat usein tuntuneet kasvaneen kiinni käteeni. Elän mielikuvitusmaailmassa ja parhaillaan lukemani kirjan tarinassa tiukasti silloinkin, kun en voi lukea. Ihanimpien kirjojen jälkeen täytyy pitää hetki lukutaukoa, jotta pääsee irrottautumaan tarinasta ennen kuin voi paneutua uuteen. Onneksi ehdin ennen kirjaston sulkemista hakea pinon kiehtovaa luettavaa, lisäksi minulla on kotihyllyssäni monta "sit joskus kun ehdin"- kirjaa. Tilasin vielä nettikaupastakin varmuuden vuoksi hieman lisää kirjoja. Muuta en ole hamstrannut.
Liikkuminen on ollut pääosin lenkkeilyä, vähän venyttelyä ja ruokaa laittaessa tanssahtelua. Onneksi sää on ollut tosi kiva, niin käveleminen on maistunut. Otimme tytön kanssa jo pyörätkin esiin, mutta eilen satoikin sitten eniten lunta tälle "talvelle" ja ainakaan tänään emme vielä arvanneet pyörällä lähteä lenkille. Minä kävelin ja tyttö nappasi keppihevosen mukaan, naureskelin, että hän tuli ratsastaen lenkille. Kyllä sujuikin lapsen kanssa lenkkeily huomattavasti normaalia liukkaammin, kun hän vuoron perään ravasi ja laukkasi, hyppi esteitäkin. Onneksi heppa tarvitsi välillä laiduntamistaukoja!
Eilen teimme perheen kesken road tripin Tampereelle. Muita vältellen teimme Pispalan ihanissa harjumaisemissa kävelylenkin, joka sisälsi paljon porrasjuoksua. Siinä onkin laji, johon aion tutustua lähemmin. Olen aiemmin salilla käyttänyt Stair Masteria, jossa sai todella äkkiä hien valumaan, reidet hapoille ja hengityksen piippuun. Pitänee käydä kokeilemassa jossain kuntoportaita, vaikka Kirkkonummella. Voin vain kuvitella, että nyt salien suljettua ovensa siellä juostaan ihan jonossa.
Ehkä menenkin vain metsään polkujuoksemaan. Siitä lajista pidän kovasti. Tiellä tai lenkkipolulla juostessa saan äkkiä sellaisen tunteen, että minun täytyy ikään kuin jonkun toisen takia juosta kovempaa tai jaksaa pitemmälle (vaikka ei tietenkään tarvitse). Polulla saa kuitenkin olla ihan yksin ja omassa rauhassa, mennä omaa vauhtia ja pysähtyä ihastelemaan milloin mitäkin. Ainoa, mikä vähän mietityttää, ovat huonot nilkkani (koripallossa lukemattomia kertoja katkenneet ja venähdelleet nivelsiteet eivät koskaan enää ole entisellään), jos pyöräyttäisin nilkkani astuessani kiven tai juuren päälle, niin siellähän sitten olisin.
Vielä en ole saanut aikaan kokeilla mitään nettijumppasovellusta tai Youtube-tansseja. Tyttö sai tanssikoulusta etätehtäviä, joten viimeistään niitä tehdessä sitten taidan liittyä seuraan ja vähän tanssahdella olohuoneessa. Ehdotuksia kivoista kokeiltavista vastaanotetaan!
Viime maanantaina kävimme vielä kertaalleen Peuramaalla. Lopulta meiltä jäi käyttämättä vain kaksi joulukalenterista ostamaamme iltalippua, vaikka talven viivästyminen sai jo pelkäämään, että niistä ei pääsisi käyttämään yhtä ainoaa. Ja meillähän oli niitä alun perin 12 lippua. Rinne oli -ironista kyllä- koko talven parhaassa kunnossa. Pari viimeistä kertaa on ollut todella ihania. Helmikuussa oli tosi märkää ja jäistä, mutta nyt maaliskuussa mäet ovat olleet aivan mahtavassa kunnossa, aurinko on paistanut ja mäessä olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan. Maanantaina vasta seitsemän jälkeen jouduin ottamaan aurinkolasit pois, kun en enää nähnyt niillä auringon laskettua. Kevään tulo ja valon nopea lisääntyminen yllättää ainakin minut ihan joka vuosi. Ja minä sentään täytän parin kuukauden päästä 45.
Minä, terveydenhuoltoalan ammattilainen, olen töissä. Altistumassakin varmaan, mutta tärkeänä osasena terveydenhoitokoneistoa. Kuluneen viikon aikana ei työtehtäviini vielä ole tehty muutoksia, mutta niitä on jo lupailtu. Moni on perunut aikojaan tartunnan pelossa tai siinä viisaudessa, että nyt hoidetaan vain välttämättömät asiat ja kaikki muu joutaa odottaa. Viikonloput ovat aina, koko tämän arkipäivätyössä oloaikani tuntuneet sietämättömän lyhyiltä, kun muistan vielä ne ihanat, kolmen-neljän päivän vapaaputket, mistä sain aikoinani vuorotyöläisenä nauttia. Silloin tuntui jotenkin paljon luvallisemmalta löhöillä ensimmäiset vapaapäivät ja aktivoitua sitten vapaiden puolivälin paikkeilla. Nykyään kahden päivän viikonlopulle asettuu kovasti paineita kaiken tekemisen suhteen.
Mieheni tekee 3 päivää viikossa etätyötä normaalioloissakin, nyt hän on täysin ongelmitta pelkästään etänä ja tyttö saa onneksi olla kotikoulussa. Heistä ei tarvitse huolehtia. Minulla on tavalliset työpäiväni joiden lisäksi illat ja viikonloput aikaa tehdä niitä juttuja, mitä kotona nyt yleensä tehdään. Tavallisessa arjessa tämä on ihan minulle ihan ok, mutta nyt, kun niin suuri osa ihmisistä on joko pakkovapaalla tai pakkoetätöissä tuntuu jotenkin siltä, että ihan varmasti ne kaikki muut vain lomailevat. Minä yritän sitten hampaat irvessä nauttia viikonloppuvapaasta ja tehdä kaiken, mistä viikon aikana olen haaveillut.
Harrastusten ollessa koronatauolla on toki aikaa vapautunut aikatauluttomalle tekemiselle. Sehän tarkoittaa tietenkin enemmän tv:n katselua ja ainakin minun kohdallani enemmän lukemista. Olen aina ollut lukutoukka, opin 4-vuotiaana lukemaan ja kirjat ovat usein tuntuneet kasvaneen kiinni käteeni. Elän mielikuvitusmaailmassa ja parhaillaan lukemani kirjan tarinassa tiukasti silloinkin, kun en voi lukea. Ihanimpien kirjojen jälkeen täytyy pitää hetki lukutaukoa, jotta pääsee irrottautumaan tarinasta ennen kuin voi paneutua uuteen. Onneksi ehdin ennen kirjaston sulkemista hakea pinon kiehtovaa luettavaa, lisäksi minulla on kotihyllyssäni monta "sit joskus kun ehdin"- kirjaa. Tilasin vielä nettikaupastakin varmuuden vuoksi hieman lisää kirjoja. Muuta en ole hamstrannut.
Liikkuminen on ollut pääosin lenkkeilyä, vähän venyttelyä ja ruokaa laittaessa tanssahtelua. Onneksi sää on ollut tosi kiva, niin käveleminen on maistunut. Otimme tytön kanssa jo pyörätkin esiin, mutta eilen satoikin sitten eniten lunta tälle "talvelle" ja ainakaan tänään emme vielä arvanneet pyörällä lähteä lenkille. Minä kävelin ja tyttö nappasi keppihevosen mukaan, naureskelin, että hän tuli ratsastaen lenkille. Kyllä sujuikin lapsen kanssa lenkkeily huomattavasti normaalia liukkaammin, kun hän vuoron perään ravasi ja laukkasi, hyppi esteitäkin. Onneksi heppa tarvitsi välillä laiduntamistaukoja!
Näin ihanissa maisemissa kävelimme tänään.
Eilen teimme perheen kesken road tripin Tampereelle. Muita vältellen teimme Pispalan ihanissa harjumaisemissa kävelylenkin, joka sisälsi paljon porrasjuoksua. Siinä onkin laji, johon aion tutustua lähemmin. Olen aiemmin salilla käyttänyt Stair Masteria, jossa sai todella äkkiä hien valumaan, reidet hapoille ja hengityksen piippuun. Pitänee käydä kokeilemassa jossain kuntoportaita, vaikka Kirkkonummella. Voin vain kuvitella, että nyt salien suljettua ovensa siellä juostaan ihan jonossa.
Pispalassa riittää portaita
Ehkä menenkin vain metsään polkujuoksemaan. Siitä lajista pidän kovasti. Tiellä tai lenkkipolulla juostessa saan äkkiä sellaisen tunteen, että minun täytyy ikään kuin jonkun toisen takia juosta kovempaa tai jaksaa pitemmälle (vaikka ei tietenkään tarvitse). Polulla saa kuitenkin olla ihan yksin ja omassa rauhassa, mennä omaa vauhtia ja pysähtyä ihastelemaan milloin mitäkin. Ainoa, mikä vähän mietityttää, ovat huonot nilkkani (koripallossa lukemattomia kertoja katkenneet ja venähdelleet nivelsiteet eivät koskaan enää ole entisellään), jos pyöräyttäisin nilkkani astuessani kiven tai juuren päälle, niin siellähän sitten olisin.
Vielä en ole saanut aikaan kokeilla mitään nettijumppasovellusta tai Youtube-tansseja. Tyttö sai tanssikoulusta etätehtäviä, joten viimeistään niitä tehdessä sitten taidan liittyä seuraan ja vähän tanssahdella olohuoneessa. Ehdotuksia kivoista kokeiltavista vastaanotetaan!
Viime maanantaina kävimme vielä kertaalleen Peuramaalla. Lopulta meiltä jäi käyttämättä vain kaksi joulukalenterista ostamaamme iltalippua, vaikka talven viivästyminen sai jo pelkäämään, että niistä ei pääsisi käyttämään yhtä ainoaa. Ja meillähän oli niitä alun perin 12 lippua. Rinne oli -ironista kyllä- koko talven parhaassa kunnossa. Pari viimeistä kertaa on ollut todella ihania. Helmikuussa oli tosi märkää ja jäistä, mutta nyt maaliskuussa mäet ovat olleet aivan mahtavassa kunnossa, aurinko on paistanut ja mäessä olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan. Maanantaina vasta seitsemän jälkeen jouduin ottamaan aurinkolasit pois, kun en enää nähnyt niillä auringon laskettua. Kevään tulo ja valon nopea lisääntyminen yllättää ainakin minut ihan joka vuosi. Ja minä sentään täytän parin kuukauden päästä 45.
Koronavarotoimena ei ankkurihissiin saanut mennä vieraan ihmisen kanssa -ei olisi kyllä tullut mieleenkään! Minua aina ärsyttää, jos joku tuntematon tunkee samaan ankkuriin.
Olen älyttömän tyytyväinen lasketteluvarusteisiini. Kauden alussa Peuramaalta kausivuokralle otettu setti on ollut minulle ihan täydellinen.
Eipä täällä tarvitse vierustovereita pelätä!
Kommentit
Lähetä kommentti
Olen kiitollinen kommenteista. Eri mieltäkin saa olla, mutta muistathan kuitenkin: jos ei ole mitään ystävällistä sanottavaa, ei kannata sanoa mitään.