Uudenvuodenlupaukseni vuodelle 2020 oli aloittaa bloggaaminen monen vuoden tauon jälkeen. Koska olen viimeiset kaksi vuotta omistautunut yhdenlaiselle keski-iän kriiseilylle, terveysmuutosten tekemiselle omaan elämääni, tuntui luontevalta valita aiheeksi liikunnallinen elämäntapa.
Olen 44-vuotias nainen Länsi-Uudeltamaalta. Lähes koko aikuisikäni olen kamppaillut ylipainoa ja siitä johtuvia terveyshaittoja vastaan. Tilanne eskaloitui syksyllä 2017, kun olin hiljalleen saanut elopainoni kasvatetuksi sairaalloisen lihavuuden mittoihin ja minulla todettiin korkean verenpaineen lisäksi 2-tyypin diabetes, refluksitauti ja uniapnea.
Nuorena liikuin paljon, pelasin joukkuepelejä, kävin lenkillä ja kuntosalilla sekä uin vähintään viikoittain. Liikunta oli luonteva osa elämääni lukion loppuun saakka. Aikuisuuden kynnyksellä kiinnostuin enemmän kotona makoilusta, leffoista ja tv-sarjoista, kuten Salkkareista, Kaunareista ja muista aikamme vitsauksista. Tositeeveen myötä selkäni liimautui sohvaan pysyvästi. Big Brotherit, Selviytyjät, Huippumallit ja Idolsit, mitä vain telkkarista tuli, se kuului minun illan ohjelmaani. Ja toki asiaankuuluvine mussutettavineen. Liikunta kiinnosti erittäin vähän.
Aina välillä toki tein ryhtiliikkeitä, hankin salikortin, ilmoittauduin jumppaan tai päätin kaverin kanssa, että nyt ruvetaan lenkkeilemään tai käydään uimassa. Mutta kyllähän liikuntasuoritus piti aina palkita herkuttelulla, Mäkkäriin uinnin jälkeen, karkkipussi lenkin jälkeen, suklaata jumpasta kotiin mennessä. "Because I´m worth it" sai ihan uuden merkityksen.
Kilot kertyivät, lihakset surkastuivat, mieli väsähti ja keho lösähti. Onneksi löysin vierelleni miehen, jolle tällainen elämäntapa sopi yhtä hyvin kuin minulle. Nautiskelimme yhdessä irtokarkkihyllyn antimista, Makuunin leffavalikoimasta ja ahmimme herkkuja samaa tahtia kuin latasimme TV-sarjoja netistä. Luistimet, lasketteluvälineet ja fillarit saivat pölyttyä verkkokellarissa, uimapuvut ja verkkarit kutistua kaapissa. Ei tehnyt mieli liikkua, kun ei jaksanut.
Muutettuamme pois pääkaupunkiseudulta tuntui liikunnallisemman elämän aloittaminen hyvältä idealta. Pikkukylällä oli helppoa liikkua jalkaisin, hankimme salikortit upouudelle kuntosalille ja treenit lähtivät kivasti käyntiin yhdessä toisiamme kannustaen. Keho kiitti, kunto koheni ja mieli virkistyi. Parisuhdekin kukoisti. Yhteistä tekemistä, mikäs sen parempaa! Otimme koiran lenkkikaveriksi ja perheenjäseneksi.
Elämä vei, ja lapsettomuus söi jaksamista meiltä molemmilta. Parisuhde nitisi liitoksissaan, mutta kesti onneksi. Usein tuntui kuitenkin siltä, että voimia riitti juuri ja juuri arjessa jaksamiseen. Liikuntaharrastus jäi. Sohva alkoi taas kutsua. Koiraa nyt toki lenkitettiin, pari kertaa päivässä, koska ei meidän koiraa otettu pihalla haukkumaan.
Kun vihdoin, vuosikausien odotuksen ja toisiaan seuranneiden pettymysten jälkeen lopulta saimme vauvan, tuntui siltä, että elämä antoi meille kaiken ja enemmän. Oli perhe-elämän aika. Vauvan tulo perheeseen oli meille, kuten monille muillekin, jälleen yksi mahdollisuus elämäntapojen parantamiseen. Vaunujen työnteleminen ulkona oli suuri ylpeyden aihe, koiratkin, joita siinä vaiheessa oli jo kaksi, oppivat hienosti kävelemään vaunujen vierellä. Raskauskilot putosivat mukavaa vauhtia imetyksen aikana. Terveellinen ruokavalio, jota olin opetellut raskausdiabeteksen vuoksi noudattamaan, tuntui kuitenkin äkkiä kuin jonkinlaiselta rangaistukselta, ja herkut löysivät meidät viimeistään unettomien öiden välisessä sumussa kulkiessamme.
Viimeistään tapaturmainen selkärankamurtumani syksyllä 2014 vei minulta pitkäksi aikaa liikkumisen mahdollisuudenkin pois. Tahtoa olisi ollut, mutta kolmen kuukauden pakkolepo rautaliiviin kahlittuna masensi tehokkaasti. Ne vähäisetkin harjoitteet, joita liivi päällä pystyi tekemään, muuttuivat vähitellen ärsyttäväksi pakkopullaksi, ja liivin hangatessa kainalot ja lantion alueen ihon rikki ei todellakaan tehnyt mieli yrittääkään mitään sohvan ja keittiön välistä matkaa pitempää ponnistusta.
Päästyäni tukiliivistä ja kaikista rajoitteista pursuin jälleen intoa. Aloitin kuntosalilla käymisen täydellä höngällä. Palasin töihin. Muutamaa viikkoa myöhemmin selässäni naksahti jotain, ja sen jälkeen alkoivat kammottavat hermosäryt. Niistä kärsin vuosikausia, eikä niille löydetty koskaan muuta syytä kuin että murtuman jälkitilassa ollut selkäni oli jotenkin jumittunut, ehkä hermopinne tai ehkä jotain muuta. Kun lyhyestä kävelylenkistä tai varovaisesta venyttelystäkin oli seurauksena pari tuskaisen unetonta yötä, tuntui paremmalta idealta jälleen kerran asettua vain sohvanpohjalle karkkipussi kaverina.
Tästä, pitkästä ja puuduttavasta, tekosyiden ja oikeidenkin vastoinkäymisten täyttämästä historiikistani pääsen takaisin siihen, mistä aloitin tämän kirjoittamisen. Kahden vuoden takaiseen tilanteeseeni. Diagnoosien typerryttämänä päätin, että tästä seuraa muutos, eikä muuta tietä ole kuin ylöspäin.
Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, olen 68kg kevyempi, vähintään 200kg onnellisempi (jos onnea voidaan mitata kiloissa!) ja 100% terveempi. Minun verenpaineeni on tällä hetkellä keskimäärin 95/60, kun se kaksi vuotta sitten oli kahdesta eri lääkkeestä huolimatta 150/100 ja ilman lääkkeitä 180/120. Verensokerini ovat normalisoituneet jo ensimmäisten kymmenen kilon karistua kehostani, ja nykyään ainut ongelma sokereiden kanssa on, että ne tahtovat ajoittain laskea liian alas.
Uniapnea, joka oli minulla luokkaa erittäin vaikea, on sekin historiaa. Onneksi, sillä en oikein ikinä tottunut nukkumaan CPAP-laitteen kanssa. Nykyään nukun erittäin hyvin, nukahdan illalla ja herään aamulla. Hermosäryt eivät ole kehon kevennyttyä enää vaivanneet lainkaan, viimeiset kivuliaat ajat ovat jääneet tuonne jonnekin yli kahden vuoden päähän. Refluksia en sitäkään ole joutunut enää kärsimään, en koe enää edes närästystä. Olen mielestäni tällä hetkellä kaikilla mittareilla täysin terve. Maksa-arvot ja muut verikokeet todistavat samaa.
Kehon kevennyttyä on liikkuminen helpottunut. Jo viime vuosi oli minulle liikuntavuosi. Tästä vuodesta tulee vielä parempi. Minä liikun ensisijaisesti hyvän olon vuoksi. Kokeilen uusia lajeja ja nautin niistä, jotka jo hallitsen. Minusta ei löydy tippaakaan kilpailuhenkeä, ja siksi en kaipaa vertailua. Lenkkeilen mieluiten yksin. Voin joskus lähteä kävelylle kaverin kanssa, jos sille päälle satun. Myös salitreenit, vesijumpat ja muut viikottaiset treenini hoidan mieluiten yksin. Vihaan vertailua. Minulle on aivan sama, jos joku muu kävelee, juoksee, ui tai soutaa nopeammin tai pitemmälle kuin minä.
Olen tähän mennessä rekisteröinyt liikuntasuorituksiani lähinnä postaamalla Instagramiin hashtagilla liikuntavuosi2019 tai liikuntavuosi2020. Minulla ei ole minkäänlaista urheilukelloa, vaikka välillä haksahdan sellaisesta haaveilemaan. Aiemmin minulla oli askeleita mittaava rannekello, mutta sen kulahdettua en ole uutta hankkinut. Ehkä treenaamisesta tulisi fitnessrannekkeen myötä suunnitelmallisempaa, tai ehkä se vain masentaisi minut vaatimuksillaan. Tähän kaipailisin näkökulmia kommentteihin!
Tervetuloa lukijaksi, jos tämän pitkän sepustuksen jaksoit kahlata läpi! Kommentit ovat tervetulleita, mutta asiattomuudet katson oikeudekseni poistaa. Ja minut tuntevat tietävätkin, että eri mieltä saa toki olla, mutta senkin saa ilmaista ystävällisesti. Tähänkin pätee minusta yleishyvä neuvo: jos ei ole mitään ystävällistä sanottavaa, ei kannata sanoa mitään.
Olen 44-vuotias nainen Länsi-Uudeltamaalta. Lähes koko aikuisikäni olen kamppaillut ylipainoa ja siitä johtuvia terveyshaittoja vastaan. Tilanne eskaloitui syksyllä 2017, kun olin hiljalleen saanut elopainoni kasvatetuksi sairaalloisen lihavuuden mittoihin ja minulla todettiin korkean verenpaineen lisäksi 2-tyypin diabetes, refluksitauti ja uniapnea.
Nuorena liikuin paljon, pelasin joukkuepelejä, kävin lenkillä ja kuntosalilla sekä uin vähintään viikoittain. Liikunta oli luonteva osa elämääni lukion loppuun saakka. Aikuisuuden kynnyksellä kiinnostuin enemmän kotona makoilusta, leffoista ja tv-sarjoista, kuten Salkkareista, Kaunareista ja muista aikamme vitsauksista. Tositeeveen myötä selkäni liimautui sohvaan pysyvästi. Big Brotherit, Selviytyjät, Huippumallit ja Idolsit, mitä vain telkkarista tuli, se kuului minun illan ohjelmaani. Ja toki asiaankuuluvine mussutettavineen. Liikunta kiinnosti erittäin vähän.
Aina välillä toki tein ryhtiliikkeitä, hankin salikortin, ilmoittauduin jumppaan tai päätin kaverin kanssa, että nyt ruvetaan lenkkeilemään tai käydään uimassa. Mutta kyllähän liikuntasuoritus piti aina palkita herkuttelulla, Mäkkäriin uinnin jälkeen, karkkipussi lenkin jälkeen, suklaata jumpasta kotiin mennessä. "Because I´m worth it" sai ihan uuden merkityksen.
Kilot kertyivät, lihakset surkastuivat, mieli väsähti ja keho lösähti. Onneksi löysin vierelleni miehen, jolle tällainen elämäntapa sopi yhtä hyvin kuin minulle. Nautiskelimme yhdessä irtokarkkihyllyn antimista, Makuunin leffavalikoimasta ja ahmimme herkkuja samaa tahtia kuin latasimme TV-sarjoja netistä. Luistimet, lasketteluvälineet ja fillarit saivat pölyttyä verkkokellarissa, uimapuvut ja verkkarit kutistua kaapissa. Ei tehnyt mieli liikkua, kun ei jaksanut.
Muutettuamme pois pääkaupunkiseudulta tuntui liikunnallisemman elämän aloittaminen hyvältä idealta. Pikkukylällä oli helppoa liikkua jalkaisin, hankimme salikortit upouudelle kuntosalille ja treenit lähtivät kivasti käyntiin yhdessä toisiamme kannustaen. Keho kiitti, kunto koheni ja mieli virkistyi. Parisuhdekin kukoisti. Yhteistä tekemistä, mikäs sen parempaa! Otimme koiran lenkkikaveriksi ja perheenjäseneksi.
Elämä vei, ja lapsettomuus söi jaksamista meiltä molemmilta. Parisuhde nitisi liitoksissaan, mutta kesti onneksi. Usein tuntui kuitenkin siltä, että voimia riitti juuri ja juuri arjessa jaksamiseen. Liikuntaharrastus jäi. Sohva alkoi taas kutsua. Koiraa nyt toki lenkitettiin, pari kertaa päivässä, koska ei meidän koiraa otettu pihalla haukkumaan.
Kun vihdoin, vuosikausien odotuksen ja toisiaan seuranneiden pettymysten jälkeen lopulta saimme vauvan, tuntui siltä, että elämä antoi meille kaiken ja enemmän. Oli perhe-elämän aika. Vauvan tulo perheeseen oli meille, kuten monille muillekin, jälleen yksi mahdollisuus elämäntapojen parantamiseen. Vaunujen työnteleminen ulkona oli suuri ylpeyden aihe, koiratkin, joita siinä vaiheessa oli jo kaksi, oppivat hienosti kävelemään vaunujen vierellä. Raskauskilot putosivat mukavaa vauhtia imetyksen aikana. Terveellinen ruokavalio, jota olin opetellut raskausdiabeteksen vuoksi noudattamaan, tuntui kuitenkin äkkiä kuin jonkinlaiselta rangaistukselta, ja herkut löysivät meidät viimeistään unettomien öiden välisessä sumussa kulkiessamme.
Viimeistään tapaturmainen selkärankamurtumani syksyllä 2014 vei minulta pitkäksi aikaa liikkumisen mahdollisuudenkin pois. Tahtoa olisi ollut, mutta kolmen kuukauden pakkolepo rautaliiviin kahlittuna masensi tehokkaasti. Ne vähäisetkin harjoitteet, joita liivi päällä pystyi tekemään, muuttuivat vähitellen ärsyttäväksi pakkopullaksi, ja liivin hangatessa kainalot ja lantion alueen ihon rikki ei todellakaan tehnyt mieli yrittääkään mitään sohvan ja keittiön välistä matkaa pitempää ponnistusta.
Päästyäni tukiliivistä ja kaikista rajoitteista pursuin jälleen intoa. Aloitin kuntosalilla käymisen täydellä höngällä. Palasin töihin. Muutamaa viikkoa myöhemmin selässäni naksahti jotain, ja sen jälkeen alkoivat kammottavat hermosäryt. Niistä kärsin vuosikausia, eikä niille löydetty koskaan muuta syytä kuin että murtuman jälkitilassa ollut selkäni oli jotenkin jumittunut, ehkä hermopinne tai ehkä jotain muuta. Kun lyhyestä kävelylenkistä tai varovaisesta venyttelystäkin oli seurauksena pari tuskaisen unetonta yötä, tuntui paremmalta idealta jälleen kerran asettua vain sohvanpohjalle karkkipussi kaverina.
Tästä, pitkästä ja puuduttavasta, tekosyiden ja oikeidenkin vastoinkäymisten täyttämästä historiikistani pääsen takaisin siihen, mistä aloitin tämän kirjoittamisen. Kahden vuoden takaiseen tilanteeseeni. Diagnoosien typerryttämänä päätin, että tästä seuraa muutos, eikä muuta tietä ole kuin ylöspäin.
Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, olen 68kg kevyempi, vähintään 200kg onnellisempi (jos onnea voidaan mitata kiloissa!) ja 100% terveempi. Minun verenpaineeni on tällä hetkellä keskimäärin 95/60, kun se kaksi vuotta sitten oli kahdesta eri lääkkeestä huolimatta 150/100 ja ilman lääkkeitä 180/120. Verensokerini ovat normalisoituneet jo ensimmäisten kymmenen kilon karistua kehostani, ja nykyään ainut ongelma sokereiden kanssa on, että ne tahtovat ajoittain laskea liian alas.
Uniapnea, joka oli minulla luokkaa erittäin vaikea, on sekin historiaa. Onneksi, sillä en oikein ikinä tottunut nukkumaan CPAP-laitteen kanssa. Nykyään nukun erittäin hyvin, nukahdan illalla ja herään aamulla. Hermosäryt eivät ole kehon kevennyttyä enää vaivanneet lainkaan, viimeiset kivuliaat ajat ovat jääneet tuonne jonnekin yli kahden vuoden päähän. Refluksia en sitäkään ole joutunut enää kärsimään, en koe enää edes närästystä. Olen mielestäni tällä hetkellä kaikilla mittareilla täysin terve. Maksa-arvot ja muut verikokeet todistavat samaa.
Kehon kevennyttyä on liikkuminen helpottunut. Jo viime vuosi oli minulle liikuntavuosi. Tästä vuodesta tulee vielä parempi. Minä liikun ensisijaisesti hyvän olon vuoksi. Kokeilen uusia lajeja ja nautin niistä, jotka jo hallitsen. Minusta ei löydy tippaakaan kilpailuhenkeä, ja siksi en kaipaa vertailua. Lenkkeilen mieluiten yksin. Voin joskus lähteä kävelylle kaverin kanssa, jos sille päälle satun. Myös salitreenit, vesijumpat ja muut viikottaiset treenini hoidan mieluiten yksin. Vihaan vertailua. Minulle on aivan sama, jos joku muu kävelee, juoksee, ui tai soutaa nopeammin tai pitemmälle kuin minä.
Olen tähän mennessä rekisteröinyt liikuntasuorituksiani lähinnä postaamalla Instagramiin hashtagilla liikuntavuosi2019 tai liikuntavuosi2020. Minulla ei ole minkäänlaista urheilukelloa, vaikka välillä haksahdan sellaisesta haaveilemaan. Aiemmin minulla oli askeleita mittaava rannekello, mutta sen kulahdettua en ole uutta hankkinut. Ehkä treenaamisesta tulisi fitnessrannekkeen myötä suunnitelmallisempaa, tai ehkä se vain masentaisi minut vaatimuksillaan. Tähän kaipailisin näkökulmia kommentteihin!
Tervetuloa lukijaksi, jos tämän pitkän sepustuksen jaksoit kahlata läpi! Kommentit ovat tervetulleita, mutta asiattomuudet katson oikeudekseni poistaa. Ja minut tuntevat tietävätkin, että eri mieltä saa toki olla, mutta senkin saa ilmaista ystävällisesti. Tähänkin pätee minusta yleishyvä neuvo: jos ei ole mitään ystävällistä sanottavaa, ei kannata sanoa mitään.
Sujuvasti kerrottua asiaa! Jotenkin tuntuu että ajan henki 2000-luvun alussa oli eri. Laiskottelu ja ylensyönti oli tavoiteltu tila tai ihanne, kun nykyään taas liikkuminen ja terveelliset elämäntavat.
VastaaPoistaMukava aloitus blogille ja mielenkiintoista lukea lisää, kiitos! Itse olen huomannut, että kun liikunnalle ei aseta ns. vaatimuksia, on se paljon mielekkäämpää ja luontevampaa. Itse mittaan askeleita ja aktiivisuutta puhelimeen asennetusta sovelluksesta, joka toimii itselläni hyvin. Motivoi suuresti, kun 10000 askelta saa päivittäin täyteen, aina ei kyllä saa :)
VastaaPoistaTack! Kiva att läsa! Du har gjort en fin resa de två sista åren! Vardagsmotion är ngt jag tycker om, hundpromenad, vedjobb, trädgårdsjobb, att gräva, bygga och bära... mm. Samlar steg under dagen med min Suunto- klocka och tycker om att kunnna kolla vilka kringelikrokar vi går med Nala-vovven i skogen på kartan som den ritar upp. Det ger mig inspiration. Följer gärna med din blogg i fortsättningen. Kram.
VastaaPoistaMinulla ei ole urheilukelloa, mutta käytän lenkkeilyssä kännykän sovelluksia jotka antavat ainakin minun tarpeisiini riittävää tietoa. Sovelluksia on paaaljon erilaisia ja eri tarpeisiin, kannattaa testata niitä ennen kellon hankkimista (ellet ole jo testannut) �� Btw ihana lukea, että voit hyvin! ❤
VastaaPoista