Anteeksipyyntö niille, jotka ehkä ovat käyneet kurkkimassa, olisinko kirjoittanut jotain. Olin pitkään kipeänä, viimeksi päästyäni flunssasta eroon ja juuri uudelleen liikunnan makuun päästyäni sairastuinkin vähän pahemmin. Sain influenssan. Ja jo vain, rokotuksesta huolimatta. Minä hoitoalan ammattilaisena olen ottanut rokotuksen vuosittain asiakkaitani suojellakseni. Olen myös aiemmin, rokottamattomana, saanut oikein ikävän influenssan, enkä sen jälkeen ole kovasti halunnut samaa kokea uudelleen. Rokotuksen ottaminen on siis jo useamman vuoden ollut minulle itsestään selvää. Olen toki tiennyt, että siitäkin huolimatta voi tauti tarttua. Nyt se sitten osui omalle kohdalleni.
Viikon verran olin töistä poissa, viitenä päivänä kuumeessa, mikä on minulle aika harvinaista. Lämpö nousee herkästi minulla 37,5:een mutta harvemmin yli 38:n asteen. Nyt sitten olinkin kipeä monen vuoden edestä. Kuume laski aina Panadolilla ihan siedettäviin lukemiin, mutta nousi äkkiä takaisin heti lääkkeen vaikutuksen hälvetessä. Kurkku oli kipeä, silmiin sattui ja niistä vuoti vettä, ja lihakseni särkivät kauttaaltaan. En todellakaan olisi halunnut tietää, millainen oloni olisi ollut ilman rokotuksen tuomaa suojaa.
Vielä pitkään kuumeen laskettua olo oli heikko, lihakset eivät tuntuneet omilta ja liikkumisen aloittaminen tahtoi jäädä. Onneksi maaliskuun ekalle viikolle oli sovittuna ja ilmoittauduttuna uuden harrastuksen aloitus. Kaverin mukaan lähteminen sinetöi menemisen välttämättömyyden. Tämä vinkiksi teille, joilta tahtoo jäädä jumppaan tai muuhun ohjattuun toimintaan meneminen väliin, kun se on tiettyyn päivään ja aikaan sidottua. En ole tätä aiemmin (tai ainakaan vuosiin) kokeillut, mutta ainakin nyt totesin sen toimivaksi. Salille, uimaan ja lenkille kun voi mennä lähes koska vain, ja niiden siirtäminen aina vain myöhemmäksi toimii toki myös erittäin hyvin, jos ei innosta.
Löysin helmikuussa Tammisaaren uimahallin sivuja selaillessani maaliskuun alussa alkavan viiden kerran kurssin uude(hko)sta lajista nimeltään Suppama HIIT. Siis mikä? Luin kuvauksen puolihuolimattomasti ja kiinnostuin. Suppama viittasi jollain tavalla SUP-lautaan ja HIIT on jonkinlaista jumppaa. Tämän verran tiesin, kun viikko sitten torstaina suuntasimme kaverini kanssa hallille. Viiden kerran kurssi ei edes kuulostanut kovin pahalta, sen kyllä kestäisi, vaikka laji ei ihan omalta tuntuisikaan. Lisäksi kurssi maksoi vain 25€.
Kassiin pakkasin mukaani tavallisten uimahallikamppeiden lisäksi vesipullon sekä myslipatukan ja proteiinijuoman (Pro Feel appelsiini-kaakao; ei kaupallista yhteistyötä, satun vaan tykkäämään siitä). Ostin helmikuiselta Tukholman-reissulta uuden uimapuvun sovittamatta. Onneksi sovitin sitä ennen hallille lähtöä. Koko, josta olin ajatellut, että se ehkä saattaisi mahtua minulle, olikin ihan liian suuri! Puku roikkui hanurista kuin minulla olisi kakkoshätä housussa ja löpötti vatsan puolelta osoittaen melko surkuhupaisalla tavalla, että runsaasti laihtuneen vatsanahka ei anna mitään anteeksi. Ei siis auttanut kuin pakata mukaan viime kesänä omalla pihalla auringonottamista varten Lidlistä ostamani biksut. Niissä minä olen uinut ja vesijuossut ihan vain siksi, etten ole saanut kokouikkaria hankittua. Eivät ne ihan tarkoituksenmukaiset ole olleet. No, tässä nimenomaisessa lajissa ne olivat surkein mahdollinen valinta.
Päästyämme allasalueelle oli ensimmäinen havaintoni, että kyseessä ei ole ihan SUP-lauta, vaan sen sukulainen, kulmikas ilmatäytteisen laiturin näköinen patja, jolla olisi tarkoitus keikkua ja temppuilla. Ohjaaja neuvoi meitä kantamaan lautamme altaaseen, kiinnittämään ne päädyissä olevilla naruilla toisesta päästään altaan reunassa olevaan köyteen ja toisesta päästään ratojen välissä olevaan muoviseen merkkiköyteen (tai mikä sen nimi on, se värikäs muovisilla, värikkäillä rinkuloilla varustettu naru, jossa missään nimessä ei saa ikinä roikkua). Tämän funktio selvisi pian, sillä kiinnittämättömänä lauta olisi toki seilannut matkoihinsa, eikä sille kiipeäminen olisi ollut yhtään niin helppoa. Sanoinko helppoa?
Joo, pelkästään laudalle kiipeäminen oli oma ohjelmanumeronsa. Siinä on molemmissa sivuissa kahvat, joista voi napata kiinni, mutta lauta keikkaa ympäri tosi helposti. Kun lopulta sain ponnistettua itseni mahalleni laudan päälle, tuntui käsittämättömältä ajatukselta, että joskus voisin nousta siinä seisomaan. Sanottakoon, että en ole koskaan suppaillut. Tai olen, kerran, istuen.
Viikon verran olin töistä poissa, viitenä päivänä kuumeessa, mikä on minulle aika harvinaista. Lämpö nousee herkästi minulla 37,5:een mutta harvemmin yli 38:n asteen. Nyt sitten olinkin kipeä monen vuoden edestä. Kuume laski aina Panadolilla ihan siedettäviin lukemiin, mutta nousi äkkiä takaisin heti lääkkeen vaikutuksen hälvetessä. Kurkku oli kipeä, silmiin sattui ja niistä vuoti vettä, ja lihakseni särkivät kauttaaltaan. En todellakaan olisi halunnut tietää, millainen oloni olisi ollut ilman rokotuksen tuomaa suojaa.
Vielä pitkään kuumeen laskettua olo oli heikko, lihakset eivät tuntuneet omilta ja liikkumisen aloittaminen tahtoi jäädä. Onneksi maaliskuun ekalle viikolle oli sovittuna ja ilmoittauduttuna uuden harrastuksen aloitus. Kaverin mukaan lähteminen sinetöi menemisen välttämättömyyden. Tämä vinkiksi teille, joilta tahtoo jäädä jumppaan tai muuhun ohjattuun toimintaan meneminen väliin, kun se on tiettyyn päivään ja aikaan sidottua. En ole tätä aiemmin (tai ainakaan vuosiin) kokeillut, mutta ainakin nyt totesin sen toimivaksi. Salille, uimaan ja lenkille kun voi mennä lähes koska vain, ja niiden siirtäminen aina vain myöhemmäksi toimii toki myös erittäin hyvin, jos ei innosta.
Löysin helmikuussa Tammisaaren uimahallin sivuja selaillessani maaliskuun alussa alkavan viiden kerran kurssin uude(hko)sta lajista nimeltään Suppama HIIT. Siis mikä? Luin kuvauksen puolihuolimattomasti ja kiinnostuin. Suppama viittasi jollain tavalla SUP-lautaan ja HIIT on jonkinlaista jumppaa. Tämän verran tiesin, kun viikko sitten torstaina suuntasimme kaverini kanssa hallille. Viiden kerran kurssi ei edes kuulostanut kovin pahalta, sen kyllä kestäisi, vaikka laji ei ihan omalta tuntuisikaan. Lisäksi kurssi maksoi vain 25€.
Kassiin pakkasin mukaani tavallisten uimahallikamppeiden lisäksi vesipullon sekä myslipatukan ja proteiinijuoman (Pro Feel appelsiini-kaakao; ei kaupallista yhteistyötä, satun vaan tykkäämään siitä). Ostin helmikuiselta Tukholman-reissulta uuden uimapuvun sovittamatta. Onneksi sovitin sitä ennen hallille lähtöä. Koko, josta olin ajatellut, että se ehkä saattaisi mahtua minulle, olikin ihan liian suuri! Puku roikkui hanurista kuin minulla olisi kakkoshätä housussa ja löpötti vatsan puolelta osoittaen melko surkuhupaisalla tavalla, että runsaasti laihtuneen vatsanahka ei anna mitään anteeksi. Ei siis auttanut kuin pakata mukaan viime kesänä omalla pihalla auringonottamista varten Lidlistä ostamani biksut. Niissä minä olen uinut ja vesijuossut ihan vain siksi, etten ole saanut kokouikkaria hankittua. Eivät ne ihan tarkoituksenmukaiset ole olleet. No, tässä nimenomaisessa lajissa ne olivat surkein mahdollinen valinta.
Päästyämme allasalueelle oli ensimmäinen havaintoni, että kyseessä ei ole ihan SUP-lauta, vaan sen sukulainen, kulmikas ilmatäytteisen laiturin näköinen patja, jolla olisi tarkoitus keikkua ja temppuilla. Ohjaaja neuvoi meitä kantamaan lautamme altaaseen, kiinnittämään ne päädyissä olevilla naruilla toisesta päästään altaan reunassa olevaan köyteen ja toisesta päästään ratojen välissä olevaan muoviseen merkkiköyteen (tai mikä sen nimi on, se värikäs muovisilla, värikkäillä rinkuloilla varustettu naru, jossa missään nimessä ei saa ikinä roikkua). Tämän funktio selvisi pian, sillä kiinnittämättömänä lauta olisi toki seilannut matkoihinsa, eikä sille kiipeäminen olisi ollut yhtään niin helppoa. Sanoinko helppoa?
Joo, pelkästään laudalle kiipeäminen oli oma ohjelmanumeronsa. Siinä on molemmissa sivuissa kahvat, joista voi napata kiinni, mutta lauta keikkaa ympäri tosi helposti. Kun lopulta sain ponnistettua itseni mahalleni laudan päälle, tuntui käsittämättömältä ajatukselta, että joskus voisin nousta siinä seisomaan. Sanottakoon, että en ole koskaan suppaillut. Tai olen, kerran, istuen.
Kuva: Hämeen Sanomat 24.6.2019 ja juttu https://www.hameensanomat.fi/kanta-hame/suppama-laudan-paalla-olo-on-kuin-kuuluisalla-pullervolla-konsanaan-apparalla-paasee-kokeilemaan-kesan-hittilajia-780712/
Kun minä ja muut kurssin osallistujat (meitä oli ekalla kerralla kuusi) olimme lopulta seisomassa laudoillamme, sanoi ohjaaja suureksi ilokseni "ja aloitetaan istuutumalla laudalle". No tietenkin. Siinä harjoiteltiin ensin muutamaa liikettä, ja sitten piti taas nousta seisomaan. Arvasin jo, että tätä olisi luvassa enemmänkin. Olisi siis parasta vaan nielaista (litra allasvettä joka kerta laudalta pudottuani) ja yrittää uudelleen. Seisominen tärisytti reisissä ja tuntui hassulla tavalla veden päällä kävelemiseltä, kun uima-allasvesihän on läpinäkyvää, niin jotenkin tuli sellainen hassu tunne, kun alla oli liki neljä metriä vettä, ikään kuin olisin jossain tosi korkealla.
Kaikki oli tosi vaikeaa. Putosin, hinasin itseni ylös ja putosin taas. Yhdessä vaiheessa tuntui jo siltä, että jään laudalle mahalleni läähättämään, enkä nouse siitä ennen tunnin päättymistä. Katsottuani molemmilla puolillani rehkiviä kanssaurheilijoita huomasin kuitenkin, ettei helppoa ole kellään, ja se tuntui kieltämättä hitusen paremmalta. Molskahduksia ja köhimistä kuului vähän joka puolelta. Vain kaksi, jotka olivat osallistuneet edellisellekin kurssille, osasivat jo. Heitä katsellessa tuli toisaalta toiveikas olo, ehkä minäkin vielä joskus hypähdän tasajalkaa laudalla. Ehkä minäkin vielä joskus nostan ruhoni laudalle näppärästi kuin kilpauimari nousee altaasta käsivoimin. Tällä hetkellä kuitenkin jelly oli vallannut lihasteni paikat jo ensimmäisten viidentoista minuutin jälkeen. Hei, enää puoli tuntia jäljellä!
Musiikki oli onneksi tosi hyvää. Moni suosikkibiisini veti kloorivedessä huljutettua mieltäni tsemppaamaan vielä vähän lisää. Mutta kun seuraava liikesarja sisälsi laudalta pudottautumista, takaisin kiipeämistä ja jälleen toiselle puolelle pudottautumista, olin vähällä teeskennellä oman hukkumiseni. Silloin joku muu olisi kiskonut minut altaasta ja vienyt lautani takaisin paikoilleen kärryynsä. Silloin minun ei olisi enää tarvinnut välittää jatkuvasti pehvan paljastavista bikineistäni tai esiin pullahtavista tisseistäni, siitä kuinka suuren osan naisellisista kehonosistani paljastan joka kerta pyllistellessäni tai venytellessäni. Ekalla kerralla emme ehtineet käydä ihan koko ohjelmaa läpi, ilmeisesti siksi, että liikkeitä piti aina ennen sarjaa harjoitella ja ilmiselvästi myös siksi, että kaltaisteni köntysten vuoksi seuraavan sarjan aloittaminen viivästyi aina, kun laudalle punnertamista piti odotella jälleen kerran.
Tunnin jälkeen kuulin hämmästyksekseni omasta suustani todella oudot sanat: "kiitos, tää oli tosi kivaa! Nähdään ensi viikolla."
Ja tällä viikolla oli se toka kerta. Huomasin odottavani sitä jo maanantaina, kun Suppama-ilta on torstaisin. Mitä? Lihaskivut eivät olleet niin kovat kuin olin etukäteen pelännyt (tai ehkä mikään ei enää tuntunut miltään influenssakipujen jälkeen). Jo keskiviikkona alkoi kuitenkin uutisista, sähköpostista ja WhatsAppista tulvia tietoa perutuista tapahtumista, tilaisuuksista ja harrastuksista. Torstaina lähetin viestin kaverille, ollaanko menossa. Kun hän oli innoissaan lähdössä, helpotuin. Olin todellakin odottanut harrastusiltaa jo kovasti, enkä kyllä vähiten siksi, että autossa puolen tunnin ajomatkalla ehtisi hyvin päivittää kuulumiset ja tuulettaa päätä. Soitin kuitenkin varmuudeksi iltapäivällä uimahalliin kysyäkseni, pidetäänhän treeni nyt varmasti kaikista koronauhista huolimatta. Kun vastaus oli sieltäkin myöntävä, pakkasin innoissani kassin. Siinä vaiheessa vasta tuli mieleen, että niin, se kokouimapuku on edelleen kaupassa. Auts. Bikinit mukaan vaan, ja tiedossa olisi taas perseen näyttelyä, tissien vilauttelua ja jatkuvaa kiskomista suuntaan ja toiseen vastaanhangoittelevan kankaan yrittäessä väkisin tehdä minusta (vieläkin) siveettömämpää.
Uimahallissa ei ollut ketään. Kassalla ei ollut jonoa ja kahvilan altaalle aukeavasta ikkunasta kajasti lähes typötyhjä allasosasto peilityynine vedenpintoineen. Pukuhuone oli tyhjä. Ohjaaja näytti helpottuneelta, kun ainakin me olimme kaverini kanssa raahautuneet urheina paikalle. Hinatessamme lautojamme altaaseen alkoivat loputkin jumpparit hiljalleen valua altaalle. Lopulta meitä olikin enemmän kuin viimeksi, kaksi uutta oli vielä saapunut ja jumppa voi alkaa.
Toden totta, sain huomata, että toinen kerta oli jo helpompi, vaikka mieleeni juolahti silti monta kertaa, että pitikin tulla. Laudalle pääseminen vaati ehkä sadan ponnistelun sijaan enää viisikymmentä, putosin ehkä 30% vähemmän kuin viimeksi ja kerran pudotessani sain jopa napatuksi nenästäni kiinni. En sentään päästänyt sellaista "naisellista" tekokirkaisua. Tällä kerralla ehdimme kuitenkin ohjelmassa jo pitemmälle kuin viimeksi. Pomppia en edelleenkään uskaltanut laudallani, yhdellä jalalla seisominenkin tuntui vielä liian haastavalta, mutta uskalsin sentään jo siirtää painoani jalalta toiselle ja yhdellä jalalla seisomista vaativissa kohdissa siirsin painon kokonaan tukijalalle, siirsin toisen jalan laudan sivuun jos se piti nostaa ylös, eteen tai taakse riippuen siitä, mihin suuntaan sen olisi pitänyt sojottaa.
Vesipullo pukukaapissa oli todella huono idea. Laudassa olisi sille jopa oma paikka takana kuminauhoihin pujotettuna, mutta viimeksi se oli sentään altaan reunalla. Nyt jouduin jättämään saunomisen lyhyeen, kun jano yltyi niin kovaksi. Myös verensokerini laskee aina treenin jälkeen äkkiä, joten pukuhuoneessa piti tunkea äkkiä myslipatukkaa kitusiin pahimman tärinän laannuttamiseksi. Sen jälkeen ei onneksi edes tunnu erityisen hyvältä idealta mennä uimahallin kahvilaan kuolaamaan berliininmunkkeja ja täytettyjä sämpylöitä. Lapsena saatiin aina uinnin jälkeen kahvilassa Hart Sportia (kuka muistaa sen räikeän vihreän "urheilujuoman", jota myytiin automaatista, missä juoma virtasi houkutellen lapsia?) ja berliininmunkkia tai jäätelöä. Miksiköhän olin lihava lapsi...?
Tämän lisäksi viimeaikainen liikkumiseni on sisältänyt kotijumppaa, venyttelyä, kävelylenkkejä sekä laskettelua. Olemme käyneet koko perheen voimin ja eilen mieheni kanssa kahdestaan (lapsen ollessa kaverillaan kylässä) Peuramaalla tuhlaamassa joulukalenteritarjouksesta ostamiamme iltalippuja. Talven oltua käsittämättömän vähäluminen on haasteeksi muodostunut lumisten päivien löytäminen ja niiden hyväksikäyttäminen. Peuramaalla on onneksi sinnikkäästi tykitetty aina pakkasöinä tuoretta lunta lastenrinteeseen ja turistirinteeseen. Muita rinteitä ei sitten olekaan edes yritetty saada auki. Onhan noitakin paremman puutteessa tahkottu. Eilen laskin 12 laskua. Ei se liian paljon ole, mutta jotain kuitenkin. Väkeä oli -ilmeisesti koronan pelottamana- tosi vähän, eli hissiin ei tarvinnut jonottaa. Rinne oli varmaan koko talven parhaassa kunnossa, mikä oli todellinen ihme, kun maanantaista torstaihin satoi vettä viistossa ja eilenkin oli nelisen astetta lämmintä. Aurinko kuitenkin paistoi ihanasti ja tunnelma oli kiva. Jäi hyvä mieli. Jos tämä oli lyhyen laskettelutalven viimeinen rinnekeikka, niin ainakin jäi hyvä mieli. Söimme vielä kahvilassa paninia, siellä sai istua ihan yksin, ei tarvinnut pelätä toisten yskivän päälle.
Sitten eilen illalla tuli ilmoitus, että ainakin maaliskuun loppuun asti monen muun paikan tavoin Tammisaaren uimahalli sulkee ovensa koronan takia. Myös ohjattu toiminta jää tauolle. Toivotaan hyviä ulkoilusäitä. Onneksi on kotijumpat. Kiva, kun kävit lukemassa. Jos Suppama HIIT kiinnostaa lajina, niin Youtubesta löytyy hauskoja videoita, mistä näkee tarkemmin, mitä siinä tehdään (muutakin kuin putoillaan) ja googlailemalla löytynee myös paikkoja, joissa sitä voi virusten vähennyttyä kokeillakin.
Kommentit
Lähetä kommentti
Olen kiitollinen kommenteista. Eri mieltäkin saa olla, mutta muistathan kuitenkin: jos ei ole mitään ystävällistä sanottavaa, ei kannata sanoa mitään.